Sarjatuotanto

Ostin helvetin hyvän tietokoneen sunnuntaina. Maksoin siitä rapiat 60% kuukausipalkastani. Palautin toimimattoman koneen takuuhuoltoon perjantaina. Kertoivat, että koneen rungolla on 14 päivän vaihto- tai palautusoikeus. Sain koneeni takaisin heti lauantaina. Konetta oli huollossa päivitelty. Vaimoni ei saanut konetta auki enää huollon jälkeen. Sitäkin päiviteltiin. Palautin koneen takaisin huoltoon sunnuntaina. Pyhäpäivän kunniaksi jäin toiveikkaana odottelemaan myymälän puolella, josko saisin vaihtokoneen mukaan samantien.
Myymälän käytävällä käsiojossa vastaan käveli nainen. Ikäiseni nainen oli naturellina ja menneisyydestä tuttu. Hän tuli innostuneena tunnistamaan etunimeäni ja oli tyytyväinen vastaukseen. Kysymykseen mitä minulle kuuluu vastaisin ammatin, perheen koon, työpaikan, asuinpaikkani ja tietokoneostoksen aiheuttaman nykyhetken fiiliksen veellä. Omaan kohteliaaseen vastakysymykseen samasta aiheesta sain lyhyemmän vastauksen. Naturellinainen kertoi heillä olevan yhdeksän lasta. Jäin haavi raollaan miettiään omaa siirtoani iloisessa jälleen näkemisessä. Kysyin mitä hänen kaksi vuotta vanhemmalle siskolleen kuuluu. Naturelli kertoi, että mainitulla siskolla on 13 lasta ja jatkoi kertomalla kaikkien yhdeksän sisaruksensa lasten lukumäärän. Sitten oli taas vaivaannuttava olla. Olipa sekuntien hiljaisuudella mittaa! Päästin kurkustani lopulta heipat ja lähdin takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä.

Huollon Lars-Leevi oli löytänyt koneestani vian. Hän kertoi, että sarjatuotantona tehdyn käyttöjärjestelmän asennuksessa oli virheitä. Uskoin huoltomieheen enemmän kuin mihinkään muuhun pitkään aikaan. Liukuovesta poistui kahdet tandem-lastenrattaat ja naturellinainen.

Rasisminvastainen viikko

On tavallista, että kiellämme lapsiamme kiusaamasta toisia ja ottamaan muut huomioon. Ihan perussettiä normaalissa lapsiperheessä. Pullukkaa silmälasipäistä tyttöä ei saa kiusata eikä syrjiä silmälasien tai ulkonäön takia. Jos tyttö käyttäytyy huonosti, lyö, varastaa tai haukkuu, tyttöä kohtaan on oikeus tuntea kielteisiä tunteita ja sanoa vaikka pahasti takaisinkin. Vaikea asia ainakin pienelle lapselle kun sikamaisesti käyttäytyvää tyttöä ei saisi verbaalisesti liiskata helpoimman kautta.

Suosikki possuni Wagnerin opein:

"Pidätkö lapsista?"
"En pidä, enkä pidä kaikista aikuisistakaan."


Suvaitseminen ja sietäminen sisältävät jo termeinä oletuksen jostakin kielteisestä.  Joudun joskus sietämään epäkiitollisia työtehtäviä ja suvaitsemaan ihmisiä joiden arvot ja teot sotivat omaa moraalia vastaan.  Sisältääkö suvaitsevaisuus jo oletuksen ennakkoluuloisesta tavasta suhtautua toisiin ihmisiin?

Se mitä tekemistä tällä on rasisminvastaisen viikon kanssa päättäköön lukija itse.

Pihistelemällä tuttia

Minulla on sylivauva ja olen ylpeä siitä. En kasvata vauvaa pihistelemällä tuttia. Suukottelen poikieni kanssa. Halaan äitiäni, isääni ja isoveljeäni. Kerron usein rakastavani heitä. Uskon, että syliä ja hellyyttä ei ole koskaan liikaa. Kasvattaa itsetuntoa kun kokee olevansa rakastettu. Olen ylpeä lapsistani. Ylpeä siksikin, että he muistuttavat minun luonteeni piirteitä, joita itsessäni arvostan. En hauku tai syyllistä lasta tämän rikottua ruoka-astioita. Häntä harmittaa se jo valmiiksi. Olen ankara rajoista ja sovituista asioista. Pidän lupaukseni lapsia kohtaan vaikka tv:stä tulee Kärppien viimeinen ottelu.
Haluan kasvattaa poikiani siten, että en halua pettyä tai tulla loukatuksi. Meillä riidellään joskus kovaa.  Kasvattavinta meille on ollut ymmärtää miksi näin on käynyt. 

Ilekne

Ileknen olo oli raskas aamu-auringon kostuttaessa kesäniittyä. Se lensi vanhan syntymäkotelonsa ohi. Tuuli alleviivasi kotelon pienuutta suurella pellolla, isossa koivussa lehden alla. Ilekne näki koteloa syövät kirvat.

 -”Kirvat, syövät saatana!” - se huusi mielessään.

Ilekne ei saanut aikaiseksi, eikä rohjennut tutustua kesän ensimmäisiin lajitovereihinsa. Mieluummin se  vietti aikansa niityllä lähellä repaleista, kohta kadonnutta koteloaan. Ilekne pelkäsi muita niityllä näyttäytyviä perhosia. Se katseli kuinka muut pelkällä ohi lennolla osoittivat ylivertaisuuttaan häntä kohtaan. Ilekne pelkäsi katsekontaktia ja joutuvansa puhumaan niille. ”Mitä minulla olisi noille sanottavaa?”- se mietti.  Ilekne oli kuuli muiden perhosten puhetta selkänsä takana. Se oli kuulevinaan vähättelevää puhetta siivistään. Ileknen mielen täyttivät kyyneleet ja silmät hukkuivat suruun.
Ileknella oli tapana ajatella pienuuttaan ja repaleista koteloaan kotiniityn koivussa, kasvot runkoon päin. Auringon taas antaessa tilaa idälle Ilekne kuuli hiljaisen niityn pienet äänet taustalla. Etualalla huusivat kilpaa suru, häpeä ja ikävä jotakin. Ikävä jotakin käsittämätöntä, käsittelemätöntä ja se teki mieleen lisää kipeää. Perhonen taittoi koivusta teräväreunaisen lehden. Se painoi lehdellä siipeään vasten aluksi hiljaa. Hiljaa ja vaiti. Se liikutti lehteä pitkin siiven pintaa ja keskittyi. Ilekne huomasi mielensä rauhoittuvan ja pystyvänsä kiinnittämään huomionsa ilman surua tai häpeää. Mieli täyttyi. Se painoi lehdellä siipensä pölyyn lujempaa ja tunsi kipua. Kipu tuntui rauhoittavalta kuin lämmin maito valuessa tyhjään mahaan. Olo oli ensimmäisen kerran kuin halatulla. Ilekne säpsähti mielensä syvyyksistä takaisin pintaan, yön harmaaseen valoon. Siiven pinta oli rikki. Häpeäksi muuttunut kipu ja sydämen irti repivä itku lähti ravistelemaan perhosta. Ruumis taittui häpeästä kieroon ja valo, toivo paremmasta elämästä tunnelin päässä tuntui karkaavan yhä kauemmas ja kauemmas.

Se yritti lähteä lentoon. Sen siipi päästi kostean öisen ilman lävitse ja Ilekne lähti tippumaan kohti kosteaa niityn pintaa. Rikkinäinen perhonen iskeytyi lopullisesti. Sairas mieli selkärangattomassa ruumiissa makasi hengettömänä hetken. Sitten tulivat kirvat.