Kunnes elämä meidät erottaa
Punaiset, itkeneet silmät eivät säikäytä tai tee sinusta vastenmielistä. Tunnen luottamusta kun olet päättänyt näyttäytyä tavattomalla tavalla. Suhteesi kariutuminen on minulle kuitenkin laimeaa, viileää laihaa kahvia. Muistot yhteisistä onnenhetkistänne eivät sytytä kasvoillesi valloittavaa hymyä aateloimaan kaipuuta. En kuule sydämen riemuinneen kuin lätäkössä kumisaappaissa. Kuuntelen lauseista hailakoita pettymyksiä pitkin matkaa. Onnistujan kuuluu onnistua ja pettymyksen pitää sattua. Onnistuja ei koskaan luovuta helpolla. Itsevarmuuden ja itsetuntemuksen mestarit ovat vaikeimpia. Tuntevat mitä tarvitsevat ja varmasti itse tietävät onnistuvansa. Tietävät mitä tarvitsevat, tuntevat mitä tietävät. Onko eroahdistuksessa enemmän pettymystä kroonisen onnistujan toistuvaan tappioon? Sydämen asioissa ei ole työvoittoja.
Tunnen lintutornistani myötätuntoista kipuilevaa apeutta kun huomaan sinun surevan. Olet pyrkinyt kesyttämään selkärangattoman. Kastemadon, kuoriaisen, jolla ei ole haju- näkö- eikä tuntoaistia, jolla sinusta saisi koettua edes sydämen tajua.
Joudun pidättelemään kyyneleitä kun huomaan kuinka tosissasi olet ollut. Tunneside sinua kohtaan on; “jännä, että tämä meni näin.” Tuijottelen sorsan jalkapuolisuutta, nauran pitkää remonttia. Tapasi kertoa itsetuntosi kolhuja, omanarvon tuntosi kolaria tartuttavat synkkyytesi tuoksun rintapielukseen. Sinussa on syitä kokea hyvää ja koet kasvattavia pettymyksiä ehdottomuutesi ja oikeuden tuntosi vuoksi. Hetkien päästä ansiosta. Ilman hengityksesi ääntä, näen paikkasi selvemmin ja kauttarantain saan hyväksynnän ajatukselleni ulkopuoleltakin laveerausta.
En voi välttyä ajatukselta maalavani sinulle kuvaa kuinka sinua kuuluu kohdella, kuulla. Sinua varten on olemassa päättymätön tarina. Kaiken lopuksi minä en sinua halaa. Se on ainut tapa säilyttää arvokkuuteni rippeet ja kunnioittaa sinua tavalla, jota edes minä en osaa kuviksi kirjoittaa.
Uskon olevani pystyvä maalari. Uskottumaton.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti